Luonnonantimia

Kylmän ja sateisen kesän hyviä puolia on tietysti herkkuja pursuavat metsät! Kantarelleja puskee lähimetsässä niin, ettei sieniretkelle tarvitse kotoaan poistua, ja isoja, meheviä mustikoita kasvaa myös sellaisissa paikoissa, joissa viime vuonna ei ollut juuri mitään kerättäväksi kelpaavaa.

Nam!

Mustikanpoiminta onnistuu parhaiten aamulla ennen lapsen heräämistä itkuhälyttimen kantaman päässä talosta (onneksi on aamu-uninen tyttö, joka herää vasta yhdeksän kieppeillä) tai päiväunien aikana paikoissa, joissa vaunut saa parkkeerattua metsätien varteen ja itse kerää mustikoita kuulo- ja näkömatkan päässä. Sienestys sen sijaan onnistuu myös lapsen kanssa, ainakin jos tietää paikat jo valmiiksi. Lapsi kun ei sylissä viihdy ja maastossa liikkuminen sujuu hieman hitaasti, kun polun varrella on niin paljon keppejä ja kiviä tutkittavaksi. Lapsen kanssa sienet tulee kerättyä pudistamattomina, mutta koska kerään tällöin tavallisesti vain paistinpannullisen kerrallaan, ei ylimääräistä työtä jää paistovaiheeseen mahdottomasti.

Retkisaaliin tarkastelua. 

Lapsen kanssa hitaasti kävellessä tulee tarkastelua luontoa ihan eri tavalla kuin yksin retkeillessä. Kävyllä kasvaa hauska jouhinahikas, kuusimetsän yleinen laji, joka kokonsa vuoksi jää helposti huomaamatta.

Sadeaamun kukkia pellolla

Lyhyt hellejakso innosti viljelykset kukkimaan. Pienistä keväällä istutetuista siemenistä on syntynyt yksinkertaista kauneutta.

Kesäkurpitsa teki vain muutaman lehden, mutta sitäkin useamman nupun.

Kehäkukkaa käytetään  kumppanuuskasvina torjumaan tuholaisia. Lisäksi se toimii maanparannuskasvina ja tuo väriä vihannesmaalle.

Ensimmäinen peruna kukassa.

Herneen viehkeä kukka.

Avomaantomaatit kukkivat harsotunnelissa.

Tämä ei ole kukka, mutta muuten vain väriläiskä puutarhassa. Ensimmäiset manikat alkavat kypsyä ja ne ovat isoja, kiitos viileän kesän!

Kanien nuoriso-osasto ja tatuointihommia

Kanien vieroitusiän koittaessa siirsimme naaraspoikaset keskenään kanien ulkotarhan toiseen osaan (toisessahan on jo kaksi muuta kania, jotka tuskin reviirilleen haluaisivat toistakymmentä poikasta). Ainoan uros poikasemme jäi vielä kanalan sisälle emonsa kanssa, sille kun ei vielä omaa häkkiä ole.

Kaksi ensimmäistä poikuetta uudessa kodissaan.

Yhden poikueista tatuoin, sillä muuten poikueet olisivat sekoittuneet keskenään niin, ettei tunnistaminen enää olisi ollut mahdollista. En ole aiemmin tatuoinut kaneja, joten hieman jännitti, mitä hommasta tulee. Sadepäivän vuoksi suoritin työn kanalan eteistilassa ja tatuointiiin käytin Hauptnerin 7-paikkaisia pihtejä. Aluksi desinfioin korvan sisäpuolen välttääkseni mahdolliset infektiot ja poistaakseni korvan sisäpinnalta rasvan, joka saattaisi vaikeuttaa tatuointimusteen kiinnittymistä. Korvan ulkopintaan sivelin kylmägeeliä, sillä ainakin toivoin sen vähentävän korvan verenkiertoa. Tästä oli hyötynä myös se, että korvan kastuessa verisuonet tulivat paremmin näkyviin ja pystyin täten välttämään isoimpiin suoniin osumisen.

Ensimmäisen kanin kanssa oli liian varovainen, eikä korvaan tullut kunnon merkkejä. Kani ei myöskään reagoinut toimenpiteeseen mitenkään. Onneksi valitsin ensimmäiseksi kaniksi yksilön, jonka korvan kärki oli jossain vaiheessa päässyt tuntemattomasta syystä repeytymään poikasena, joten on mahdollista, ettei kanille tarvitse tulevaiuudessa toista tatuointia tehdä, jos tästä ei tullut hyvää. Toisen kanin kohdalla rohkaistuin painamaan pihtejä lujemmin ja korvaan tulikin selkeä numerosarja. Kani myös reagoi pihteihin yrittämällä hetkellisesti karkuun, mutta koska toimenpide on nopea, kani rauhoittui heti ja antoi levittää musteen rauhassa korvaansa.

Ohjeen mukaan musteen voi antaa kuivua rauhassa pyyhkimättä, mutta ohjeen tarkka noudattaminen oli virhe, sillä nyt sitä on sekä tatuoitujen että tatuoimattomien kanien turkeissa. Varsinkin valkoisissa kaneissa se näkyy varsin hyvin, joten kenties jatkossa käytän mustetta vähemmän tai vaihtoehtoisesti pyyhin enimmät tatuoimisen jälkeen pois.

Kuvia lopputuloksesta seuraa myöhemmin kunhan ylimääräinen muste karisee korvista. :)