Peltohommia

Peltomaista alaa tontillamme on noin 1400 neliötä, joka Ukkolanmäelle muuttaessamme kasvoi lähinnä juolavehnää, peltovalvattia ja tulikukkaa, sillä pelto oli ollut jo vuosia oman onnensa nojassa. Ensimmäisenä kesänä käänsimme ja kitkimme kasvimaata hartiavoimin lapiolla vauvan päiväuniaikoina ja saimmekin jonkinlaisen kasvimaan, jossa kasvatimme mm. perunaa, lanttua, punajuurta, avomaankurkkua ja papuja. Tänä kesänä viljelyalaa saatiin taas laajennettua, kun peltoa käännettiin keväällä talkoovoimin ja jyrsintä avuksi käyttäen. Pelto käännettiin kahteen kertaan jyrsimellä ja välissä ja lopuksi käännetty maa käytiin tarkasti läpi haraa apuna käyttäen, jotta rikkaruohot juurakkoineen saatiin mahdollisimman tarkasti kerättyä pois. Myrkkyjä emme kotitarveviljelyssä suosi, joten olemmekin varautuneet muutaman vuoden rankkaan kitkemiseen ja loppuelämän kohtuulliseen kitkemiseen. Kevään kovasta työstä huolimatta rikkaruohot kuitenkin valtasivat pikku hiljaa peltoamme takaisin.

Miten paljon sitä rikkaruohoa sitten muka pellolla voi kasvaa? Kuvasarja puhukoon puolestaan.

 Ylhäällä perunarivistö ennen kitkemistä, keskellä kaksi perunariveistä kitkemisen ja multaamisen jälkeen ja alhaalla samaiset perunarivit ovat vielä saaneet ruohosilppukatteen sekä kolme muuta perunariviä on kaivettu esiin valvattien alta. Kuvat otettu suurin piirtein samasta kohdasta. Melkoinen urakka!

Uusi kukkola

Juhannuksena saatiin vihdoin valmiiksi oma tarha ylimääräisille kukoille. Rakensimme sen puuvajan taakse, ajatuksena laajentaa kukoille vielä myöhemmin nukkumatilaa vajan sisään. Nyt kukoilla on tilaa käytössään reilu 10 neliötä. Nelimetrinen nukkumaorsi saatiin kätevästi asennettua vajan pitkän räystään alle niin että räystäs tarjoaa kukoille sekä sade- että näkösuojan.

Kukot uuteen tarhaansa tutustumassa.

Kukkolan tolppien kiinnitykseen käytettiin metallisia aitatolpan jalkoja, jotka olivat aiemmin olleet käytössä koiratarhassa. Puutavarana käytettiin sekä kierrätyslautaa että uutta puutavaraa. Kanalaa rakentaessamma kaivoimme alaverkon syvälle maan sisään, mutta kukkotarhan paikalla se ei olisi maan kivisyyden ja juurakkojen vuoksi ollut mahdollista, joten verkon reuna jäi maanpintaan ja se peitettiin vain ohuelle maakerroksella ja mahdollisten petojen pääsyä vaikeutettiin kantamalla suuria kiviä verkon helman päälle. Kukkolan leveys sovitettiin kanaverkon leveyteen, jotta saimme tarhan katettua mm. petolintujen varalta. Räystään alle tarhan päätyihin sahattiin kierrätysvanerista seinät, jotka lisäävät nukkumaorren suojaisuutta. Heti ensimmäisenä yönä kukot asettuivatkin tiiviisti orren kulmaukseen.

Alaverkko paikoillaan. Seinustan polttopuupino odottaa siirtoa ennen seinäverkon asennusta.

Tarhaa käyttökuntoon siivotessani harmittelin useaan otteeseen entisaikojen heikkoa jätehuoltoa ja tapaa heitellä jätteet ympäriinsä. Ymmärtäisin hyvin, jos roskat olisi aikoinaan kasattu yhteen kohtaan tontilla, mutta kun niitä on aivan joka puolella. Jokainen metsänreuna, polunvarsi, pellonlaita ja tiensivu suorastaan pursuaa jos jonkinlaista roskaa ja jätettä, joka on aikojen saatossa osin hautautunut karikkeen ja kasvillisuuden alle. Koska kukot kuopsuttavat erittäin ahkerasti maata, oli tärkeää saada roskat mahdollisimman tarkasti kerättyä. Rapsuttelin maata haravalla, kepillä ja käsilläni ja lopulta iso jätesäkki oli täyttynyt roskista tästä muutaman neliön alueelta sekä sen lähiympäristöstä! Kaikkein harmillisin oli aivan kukkolan reunan alueelta paljastunut lasimurska, jota maanpinta oli täynnä noin neliön alueelta. Lopulta totesin, että vaikka kuopsuttaisin lopun päivää maata, maahan jäisi kuitenkin vielä murua, jonka kukot varmasti kuopisivat esiin, joten päätin kattaa tämän pienen alueen kattotiilien paloilla, joita puuvajan toinen seinusta oli "kätevästi" täynnä.

Osa karikkeen alta paljastuneesta lasimurskasta. 

Kukot siirrettiin aamulla uuteen kotiinsa, jotta niillä olisi päivä aikaa tottua uuteen asumukseensa. Kukot eivät siirrosta tuntuneet välittävän, vaan alkoivat lähes heti tutustua tarhaansa ja kuopsutella ruokaa maasta. Kukkotarhasta ei ole näköyhteyttä varsinaiseen kanatarhaan, mutta äänekäs kieunta kyllä kuuluu tarhojen välillä, kun nuoret kukkomme kuuluttavat useaan otteeseen päivässä reviiriään.

Kukot sammaleen kimpussa. Huolimatta siitä, että kukoille kannetaan joka päivä iso sylillinen tuoretta apilaa ja heinää syötäväksi, kivi kaluttiin puhtaaksi parissa päivässä.

Kanit

Olimme ajatelleet, että kaneja olisi mukava joskus hankkia, mutta kun syksyllä rakensimme kanalaan väliaikaisen eristeseinän talvilämmityksen helpottamiseksi ja täytimme jäljelle jääneen huoltokäytävätilan oljilla, paikka alkoi suorastaan huutaa kaneja! Päädyimme valitsemaan ranskanlupan, joka pärjää hyvin viileissäkin oloissa ja jota yleisesti pidetään tallikaneina. Tilaa kaneille oli kymmenisen neliötä, johon erinäisten vaiheiden jälkeen ostimme kolmelta eri kasvattajalta yhteensä viisi nuorta ranskanluppaa: musta uroksen, kaksi valkoista ps (=punasilmäistä) naarasta, yhden sinisen naaraan ja yhden sekavärisen viittakuvioisen naaraan. Kaneista kaksi naarasta ja uros ovat tatuoituja ja niillä on Suomen kaniyhdistyksen sukupaperit, kun taas kaksi muuta naarasta sai mukaansa lemmikkikanin sukupaperit.

 

Kanit uudessa kodissaan! Tilaa on edessä näkyvän huoltokäytävän lisäksi ruhtinaallisesti käytettävissä myös kuvan oikeassa reunassa näkyvän trukkilavan takana.

Aluksi kanit pidettiin yhtenä laumana, ja olikin hauskaa katsella kanien lepäilyä kylki kyljessä, kylmimpinä talvipäivinä lämpölampun alla. Olin yllättynyt siitä, että huolimatta kanala-asumuksesta ja laumastaan, kanit olivat alusta asti hyvin rohkeita ja sosiaalisia ja nauttivat silittelystä ja rapsuttelusta! Varsinkin perheemme nuorin on hyvin innoistaan kaneistamme ja hänen kanssaan käydäänkin päivittäin kaneja silittelemässä ja ruokkimassa, joten rapsuttelua hellyydenkipeät kanimme saavat paljon nyt ja tulevaisuudessa!

 

Kanit päivälevolla

Kun sukukypsyysikä alkoi lähestyä, siirsimme uroskanin kanala puolelle naaraista eroon. Mutta teimme kuin teimmekin aloittelijan virheen ja siirto tapahtui liian myöhään: yksi kaneista olikin ehtinyt tiineytyä, ja viiden poikasen lauma syntyi pesälaatikkoon tammikuussa. Eristimme uuden emon väiseinällä muista kaneista ja siirtelimme kanalan lämpölamput posottamaan täysillä pesälaatikon päälle. Kaikki poikaset selviytyivät hyvin talvesta huolimatta, eikä sähkölaskummekaan ihan mahdottomaksi muodostunut. ;)

 

Lauma pesälaatikosta lähteneitä poikasia!

 

 Tällä hetkellä meillä vipeltää yhteensä jo 20 kania! Kanit ovat jonkin verran kanoja suuritöisempiä hoidettavia, joten kaikkineen eläintenhoitoon kuluukin aamussa tunnin verran. Toisaalta talvella kaneista oli iso hyöty kanalan lämmityksessä: pehkuja tonkiessani huomasin talvella, että pehkun alimmat kerrokset olivat alkaneet maatua, mikä taas tuottaa lämpöä ja hyödyttää koko kanalan väkeä! Olin miettinyt, että tällainen kestopehku tarvitsisi koittaa saada toimimaan kanalassa, mutta kanien johdosta sellainen tuli meille itsestään.

 Kaneissa kiehtoo suuresti muun muassa värien periytyminen. Kaneilla on lukematon määrä erilaisia mielenkiintoisia väriyhdistelmiä ja kunhan tämä pikkulapsiajan kiire joskus hellittää, olisikin mielenkiintoista päästä oppimaan lisää värien periytymisestä!

 Osa kaneista asustelee kesän ajan kanojen ulkoaitauksessa, jossa niitä käyvät lähialueiden lapset mielellään ihastelemassa.

Pieni eläintenhoitajamme kania ruokimassa.

Kanat

Heti muuttoa seuraavana keväänä laitoimme hihat heilumaan vanhassa autotallissa. Talkooporukan avustamina rakennuksen sisään kasattiin kanala ja rakennuksen taakse ensimmäinen osa katettua ulkotarhaa. Saimme rakennuksen juuri ja juuri valmiiksi kun kanatoimitus jo meille saapuikin: tuttu perheemme toi meille viisi kanaa ja kukon. Kanat ovat maatiaiskanoja, alhonkantaa, ja rekisteröinkin kanamme pian silloisen MTT:n (nykyisen Luken) maatiaiskanojen säilytysohjelmaan. Säilytysohjelman tarkoituksena on pitää alkuperäisiä suomalaisia maatiaiskantoja elinvoimaisina. Maatiaiskanojen parhaita puolia ovat ehdottomasti hyvät emo-ominaisuudet, sillä kanoilla on voimakas hautomis- ja poikastenhoitovietti, sekä myös kylmänkesto, sillä nämä kanat pärjäävät talvisin pieniä jaksoja, vaikka kanalan lämpötilat olisivat hyvin lähellä pakkasrajaa. Annamme kanoille mahdollisuuden myös ulkoilla läpi talven, ja mielellään ne ulos menevätkin vaikka pakkasta olisikin. Toki ulkoilujaksot ovat lyhyitä käyntejä ulkona, sillä jäätyneessä maassa ei pahemmin ole ruokaa kuopsuteltavaksi. Ainoastaan lumesta kanat eivät vaikuta pitävän, mutta lumisina päivinä lisäilen usein olkia lumen pinnalle, joiden päällä kanat mielellään tepastelevat. Vain kaikkein kylmimmillä pakkasilla pidän kanalan kulkuluukun suljettuna koko päivän, jotta kanalan sisälämpötila ei pääse laskemaan liian alas.

Alkuperäinen kanaparvemme nauttimassa herneenversoja ulkona lumisena talvipäivänä.

Ensimmäiset omien kanojen munat saimme herkuteltavaksi loppukesällä. Munat ovat hieman kaupan munia pienempiä, mutta sitäkin herkullisempia. Monipuolinen ruokavalio (joka sisältää kauran ja rehun lisäksi mm. kaikenlaisia ruuantähteitä aina perunankuorista uunilohen nahkoihin, kesällä päivittäisen sylillisen heinää, apilaa, voikukanlehtiä ym. luonnonkasveja, itse kasvatettuja juureksia sekä erilaisia hyönteisiä ja toukkia, joiden perässä kanat ulkona syöksyilevät mielellään) takaa sen, että munan keltuainen on hyvin voimakkaan värinen ja täyteläisen makuinen. Yksi maatiaiskana munii vuodessa noin 200 munaa, mikä takoittaa sitä, että munintakaudella se munii lähes munan päivässä, mutta päivän pituuden lyhentyessä sen annetaan talvella pitää luonnollinen munintatauko, jonka aikana se mm. sulkii. Käytännössä munintatauko tulee kanoille itsestään, kun kanalassa ei käytetä lisävalaistusta päivää pidentämään vaan kanalan valaistuksen annetaan noudattaa luonnollista päivän pituutta.

Kukin kana munii koko elämänsä samanvärisiä munia, mutta eri kanojen munat ovat keskenään eri värisiä. Myös kokoerot voivat olla huomattavat, sillä nuoret kanat munivat aluksi pienempiä munia.

Tämänhetkinen kanaparvemme sisältää neljä munivaa kanaa, nuoren kukon, joka on vasta oppinut kiekumaan, kolme kananuorikkoa, kuusi kukkonuorikkoa ja yhden tipun, jota epäilemme kukoksi. Tavoiteparvemme on 20 kanaa + 4-5 kukkoa, minkä mukaan kanala on mitoitettukin (sisällä tilantarve on neliömetri 2-3 eläintä kohti, orsitilaa vähintään 45 cm/eläin ja ulkotarhassa 2 neliömetriä yksilöä kohti). Parven on siis hyvä koostua kanaryhmistä, jotka sisältävät 4-5 kanaa ja yhden kukon. Toki kanat munivat myös ilman kukkoa, mutta parville on luontaista, että niissä on kukko. Kukon tehtävät on helposti nähtävissä kanoja seuraamalla: se johdattaa aamulla parven kanalasta ulkotarhaan, ilmoittaa kanoille ruuan löytymisestä, nostelee nokallaa ruokapalasia kanojen saataville, vahtii hyvin tarkkaavaisesti ympäristöä ja varoittaa parvea mahdollisista vaaroista (kuten ylilentävistä petolinnuista) ja tietysti ilmoittaa pitkin päivää kuuluvalla kiekumisella reviiristä. Liian suuri määrä kukkoja johtaa helposti tappeluihin sekä kanojen stressaantumiseen, kun kanaryhmien johtokukot eivät ehdi tarpeeksi vahtia etteivät ylimääräiset kukot pääse polkemaan kanoja. Meillä onkin tällä hetkellä rakenteilla kanalasta hieman sivummalle kukkola, johon ylimääräiset kukot on tarkoitus laittaa kasvamaan patakokoon. Saamme siis munien sivutuotteena myös pieniä määriä eettisesti kasvatettua lihaa.

Kanaemo poikasineen uuteen hautomalaatikkoon tutustumassa.

Kanat ovat helppohoitoisia kotieläimiä, joiden tilantarve on kohtuullinen ja ostoravinnon tarve sitä pienempi, mitä enemmän jaksaa nähdä vaivaa ruuantähteiden viemisessä ja luonnonravinnon keräämisessä. Ne ovat yllättävän kiehtovaa seurattavaa enkä ihmettele, miksi kotitarvekanoja on yhä useammalla. Kanojen hiekassa kylpemistä, kärpästen perässä säntäilyä ja maan kuopsuttelua voisi seurata vaikka tuntitolkulla, eikä omavaraisuus munien suhteen ole ollenkaan huono lisä tähän yhtälöön!