Kanien karkumatka

Yksi suurimmista huolista kanien kasvatuksessa on se, että kanejamme pääsisi karkuteille ja ne muodostaisivat (puoli)villin kanipopulaation luontoon. No, eräänä päivänä kun olin tyttäreni kanssa lähdössä kiireellä harrastuksiin, huomasin kauhukseni toisen ulkohäkkimme kaneista makoilevan väärällä puolella häkkiä! Kani makoili luumupuun alla selkä lähestymissuuntaani kohti ja pääsin ei-edes-niin-kovin-ninjamaisesti hiipimään sen taakse, kumartumaan ja iskemään käteni sen niskaan. Ote ei pitänyt kun kani säntäsi salamannopeasti karkuun, mutta se jäi parin metrin päähän, josta sen sai vaivatta poimittua syliin ja siirrettyä kanojen ulkohäkin toiseen osioon. Ehkä ainakaan tällä yksilöllä ei olisi luonnossa ollut selviytymismahdollisuuksia. Toinen kaneista sen sijaan oli kadonnut näkymättömiin ja soitin miehelleni, joka oli juuri töistä kotiin lähdössä, ja pyysin häntä kanijahtiin. Onneksi toinenkin karkulainen sitten löytyi kohtalaisen vaivattomasti ja me emme myöhästyneet kuin muutaman minuutin muskarista kanin perässä hiiviskelyn vuoksi.

Nämä kaverukset päättivät päivän ajan tutkiskella ympäristöä hieman kanatarhaa kauempana, mutta onneksi löytyivät ennen pimeän tuloa.

Kanit kaivelivat kesän ajan tunnelia keskellä kanahäkkiä olleeseen hiekkakasaan, joka oli joitain viikkoja aiemmin sortunut, ja kyseisen päivän aikana ne olivat siirtyneet kaivelemaan häkin sivua, kaivaen käytävän maan alle haudatun verkon ali vapauteen. Nopeaa toimintaa! Pohjaverkko toki olisi kaneilla hyvä, mutta toisaalta se tarkoittaisi aitauksen perustamista muualle ja kooltaan paljon pienempänä kuin nykyinen 25-30 neliötä. Kanahäkkiä kun ei voi pohjaverkolla korjata, sillä kanat tarvitsevat avointa maata kuopsutteluun ja kylpemiseen. Onneksi nämäkin kaniyksilöt jo kohta siirtyvät sisätiloihin ja uuden kanitarhan perustaminen jää sitten ensi kevään asiaksi. Siihen asti täytyy kantaa sylin täydeltä oksia, lehtiä, tuoreruokaa ja muuta ajankulua, ettei tarvetta karkailulle sitä ennen tule.

Tipujen siirto sisätiloihin

Ensin Mini ja Mega hautoivat vierekkäin kolme viikkoa.

Sitten tuli tipuja...

...joita aluksi lämmitettiin pesässä vierekkäin sulassa sovussa.

Lopulta siirryttiin ulos etsimään ruokaa ja oppimaan elämää.

Ja siihen loppui sopu. Kolmantena päivänä molemmilla kanoilla oli taisteluarpia ja kova nokkiminen toisiaan kohtaan käynnissä. Tarkoituksemme oli joka tapauksessa siirtää tiput emoineen kanalan sisäpuolelle, sillä sateiden vuoksi ulkotarhassa alkoi olla hyvin vähän kuivia kohtia ja vaikka maatiainen onkin karaistunut kana, halusimme helpottaa tipujen oltavia kuivan sisätilan avulla. Tähän toki vaadittiin vähän askartelua: kaniloosien rakentamista kanalan uudelle puolelle, kuivikkeiden ja pesäkoppien + muiden tarvikkeiden siirtelyä, uroskaninuorukaisten siirto uuteen loosiin kanalan poikaspuolelta, emokanin siirto kanalasta omaan loosiinsa, poikaspuolen kuivikkeen vaihto, kanalan kuivikkeen osittainen vaihto, kanalan ja poikaspuolen väliseinän irrotus ja lopuksi tipujen kiinniotto ja kanalaan kuljetus (onnistui hyvin kaninkuljetusboksilla), kanaemot siirtyivät itse kiltisti perässä tipujen äänet sisältä kuullessaan. Kanalan etuna on ainakin se, että kuivaa oleskelu- ja kuopsutustilaa on paljon enemmän kuin ulkona ja pesälaatikoita on useita ja ne ovat kaikki vieraita eli kanoilla on tilaa väistellä toisiaan ja kumpikin saa valita uuden pesäkopin suojakseen eikä tarvitse tapella siitä alkuperäisestä laatikosta. Aiemmin meillä on käytössämme ollut erillinen poikaspuoli, mutta arvailimme, että tappelu jatkuisi pienehköjä tilassa, joten tilaa lisätäksemme yhdistimme sen kanalaan. Poikaspuolelle ei myöskään ole kulkua ulos, joten nyt emot voivat halutessaan viedä poikaset takaisin ulkotarhaan, jos kokevat sen enemmän kodikseen. Muu parvi tuskin kesäaikaan poikastenhoitoa häiritsee, sillä ne ovat kaikki päivät ulkona. Lisäksi ulkotarhakin on (kanisyistä) jaettu kahteen osaan, joista parvi yleensä viettää aikansa siinä kauimmaisessa osassa, kun taas emo todennäköisesti johdattaa poikasensa vain kanalaa lähempänä olevaan osioon (jossa ne kuoriutuivatkin) helpomman pääsyn ja ehkä myös tuttuuden vuoksi. Jännittävää nähdä, miten siirtoon suhtautuvat, säilyykö sopu paremmin ja milloin palaavat takaisin ulkotarhaa kuopsuttamaan.

Tipuja!

Reilut kolme viikkoa sitten yksi kanoistamme, Mini, innostui hautomaan ulkotarhassa olevassa pesälaatikossa. Keräsimme muutamana päivänä kahdeksan munittua munaa talteen siitosmuniksi ja asettelimme ne kolme viikkoa sitten pesään kanan alle (ja tietysti poistimme aiemmin haudotut munat pesästä). Tämä tehdään siksi, että kaikki munat kuoriutuisivat samaan aikaan, sillä mikäli osa munista saa etumatkaa haudonnassa, on vaarana että ne kuoriutuvat ennen muita ja emo saattaa tämän jälkeen jättää loput munat hautomatta. Haudonnasta innostui kuitenkin myös toinen kanamme, Mega, ja viimeisimmät kolme viikkoa hautomalaatikossa onkin istunut kaksi kanaa lähes taukoamatta vierekkäin niin, että toinen on hautonut munia ja vieressä toinen kana tyhjää pesää. Sitten kun hautoja on käynyt suorittamassa nopean jaloittelun ja ruokailun, tyhjässä pesässä istuva kana on nopeasti siirtynyt munien päälle hautomaan. Totesimme, että järjestely on enemmän kuin hyvä ainakin siinä tapauksessa että osa munista kuorituu vasta myöhemmin ja toinen kanoista lähtee liikkeelle kuoriutuneiden poikasten kanssa. Tämän järjestelyn kautta on mahdollista, että toinen kana jää vielä hautomaan hitaampia kuoriutujia ja useampi poikanen pääsee kuoriutumaan! Tietysti jännityksenä on vielä se, onko kukkomme jo ehtinyt saavuttaa sukukypsyyden ja ovatko kanamme hyväksyneet sen riittävästi polkemaan. Yritystä on ainakin ollut! :)

Tänäaamuna mieheni kuuli sitten piipitystä pesästä eläimille ruokaa viedessään! Maltoimme odottaa iltaan asti kunnes kävimme kurkistamassa varsinaisessa pesässä istuvan Megan alle. Vain yksi tipu, ilmeisesti juuri kuoriutumassa oleva poikanen ja kuoriutumattomia munia, joita emme sen tarkemmin ehtineet laskea. Utelias mieheni kurkisti vielä pesän vieressä istuvan Minin alle ja yllätys oli suuri, kun sen alla havaitsimme kaksi tipua ja jokusen munan! Näköjään kanat olivat vielä viime metreillä päättäneet jakaa munat keskenään! Mielenkiinnolla jään odottamaan, miten poikasten hoito suoritetaan. Viimeksi kun näiden kahden poikaset kuoriutuivat parin viikon erolla, Mini joutui aluksi väistelemään aggressiivista Megaa, mutta lopulta sai molemmat poikueet hoitaakseen. Jännä nähdä, vaikuttaako tämä yhteishaudonta kanojen väleihin ja onko poikastenhoito yhtä sopuisaa kuin haudontakin.

Mistä niitä mustikoita tai sieniä tai puolukoita oikein löytää?

Aika rientää metsässä ja pellolla eikä tänne näytä ehtivän kirjoittaa mitään. Mustikkakauden ollessa parhaimmillaan mieleeni tuli kuitenkin aihe, jonka parissa moni harmittelee pitkin syksyä: marjoja tai sieniä olisi kiva mennä poimimaan, mutta minne?

Jos valmista apajaa tai sellaisen näyttäjää ei ole tiedossa, ei hätää! Mustikka-, puolukka- tai sienimetsä on suhteellisen pienellä vaivalla löydettävissä ja kun sen kerran löytää, sinne voi myös seuraavina vuosina palata! Kun itse vielä asuimme kaupungin betoniviidakossa, oli selvää, että halusimme joka tapauksessa pakastimeemme luonnon terveellisiä herkkuja. Olin aiemmin käynyt vanhan kotikaupunkini tutuilla apajilla, mutta koska halusimme käydä marjassa ja sienessä myös arki-iltaisin, päätimme etsiä uuden antoisan marja- ja sienimetsän. Kerron nyt ohjeen, jonka avulle mekin aikoinaan löysimme oman aarremetsämme pyöräilymatkan päästä kaupunkikotiamme.

Apajan etsiminen alkaa tietokoneen käynnistämisellä. Avaa sivusto www.paikkatietoikkuna.fi/web/fi/kartta ja ala tarkastella lähialueiden maastokarttoja. Ihan pieneen metsikköön ei välttämättä kannata lähteä, vaan on hyvä että metsällä on kokoa esimerkiksi vähintään neliökilometrin verran. Kun maastokartalta löytyy sopivan kokoisia metsäalueita, seuraavaksi valitaan vasemman reunan valikosta karttatasot-valikosta kohta ortokuvat ja sieltä rasti kohtaan ortokuvat, jolloin kartan päälle aukeaa ilmakuva alueesta. Ilmakuvatarkastelulla varmistetaan, ettei löytämäsi kohde ole pelkkää hakkuuaukkoa, vaan seassa on myös metsää. Mitä tummempi metsikön väri, sitä vanhempaa metsää paikalla on. Kun olet löytänyt kohteen joka vaikuttaa sopivalta, tulosta mukaasi kartta alueesta!

Karttakuva kannattaa zoomata tarpeeksi tarkaksi, jotta tarvittavat kohteet näkyvät kartalla ja voit käyttää karttaa suunnistamiseen. Itsellämme kävi tuuri, sillä valitsemassamme metsässä oli myös pieni avosuo, josta iloisena yllätyksenä löysimme poimittavaksi karpaloita. On tärkeää, että kartassa näkyy myös mittakaava, sillä ilman sitä kartan käyttö on huomattavasti hankalampaa! Mukaan voi toki tulostaa myös ilmakuvan alueesta, sillä se saattaa auttaa paikan päällä suunnistamista. Ota mukaan myös kompassi! Mikäli kartan ja kompassin käytössä on epävarmuutta, kannattaa tietysti hyödyntää myös puhelimen tai gps-laitteen toimintoja vähintään sen verran, että merkitsee niihin, mihin kohtaan pyörä tai auto jäi, ja mikäli tuntee olevansa eksyksissä, suunnistaa sitten viimeistään niiden avulla pois. Oikeastaan eksyminen varsinkin Etelä-Suomen pienillä metsäalueilla on aika vaikeaa kun tietää muutaman peruskikan. Yleensä metsiköitä ympäröivät tiet ja pellot, joista kauimmatkin ovat yleensä muutaman sadan metrin päässä, joten jos osaa kulkea suoraviivaisesti, pääsee kyllä metsästä pois.

Siispä saapuessasi metsän äärelle, paina mieleesi, mistä metsään menit. Kuvitellaan vaikkapa, että jätät pyöräsi metsätielle, joka kulkee itä-länsi-suuntaisesti metsikön pohjoispuolella, joten löydät takaisin tielle, kunhan kuljet metsässä suoraviivaisesti kohti pohjoista. Tässä auttaa kompassi. Toinen tapa on tarkastella, mistä suunnasta aurinko paistaa. Jos olet liikkeellä puolilta päivin ja lähdet kulkemaan metsään niin, että aurinko on suoraan edessäsi, löydät takaisin tielle, kun poistuessasi metsästä pidät auringon selkäsi takana (toki jos olet viettänyt metsässä useita tunteja, täytyy pitää mielessä, että aurinko kiertää myötäpäivään, eli esimerkiksi 6 tunnin kuluttua sinun täytyykin pitää aurinko vasemmalla puolellasi, jotta suoraviivaisesti kulkemalla päädyt jälleen metsätielle). Ei ole vaarallista, mikäli et osu tielle juuri siihen kohtaan, missä pyöräsi on, mutta ainakin tietä pitkin kulkemalla pyörän löytäminen uudelleen on helppoa.

Kun menet ensimmäistä kertaa metsään, kannattaa aikaa käyttää hyvän apajan löytämiseen, eikä välttämättä kannata pysähtyä vielä ensimmäiseen mustikkavarvikkoon, mikäli siinä ei kasva suurta määrää marjoja. Suon reunametsiköt ovat yleensä kosteita, joten sellaisia kannattaa koittaa etsiä. On hyvä tietää, millaisissa olosuhteissa etsimäsi metsän antimet normaalisti kasvavat: esimerkiksi mustikka vaatii jonkin verran valoa ja kosteutta, ja on tavallisesti vanhan metsän laji, joten kovin tiheissä metsiköissä tai nuoressa taimikossa ei todennäköisesti se paras apaja ole. Kantarelli viihtyy samoin valoisilla paikoilla ja yleensä koivun seuralaisena, joten heinittyneen metsikön sijaan sitä kannattaa etsiä esimerkiksi kallioiden avoimilta reunoilta. Puolukka pitää mustikkaa kuivemmasta maastosta ja se onkin tavallinen jäkäläisillä kallioilla. Karpalo tykkää avosuon kosteudesta ja suppilovahvero (loppusyksyn helppo ja runsas sieni!) viihtyy hyvin sammaleisissa kuusikoissa.

Etsiminen kannattaa aloittaa helpoista peruslajeista (mustikka, puolukka, suppilovahvero) ja etsiä sesongin mukaan, jolloin kerääminen on kaikkein palkitsevinta. Pääsesongin alun huomaa helposti, mikäli esimerkiksi Facebook-kavereissa on innokkaita kerääjiä, tai mikäli kuuluu johonkin lukuisista sienestys- tai marjastusryhmistä! Samalla kun kerää näitä peruslajeja, kannattaa kiinnittää huomiota myös muihin lajeihin, jolloin koriin saattaa omaksi yllätykseksi kertyä myös esimerkiksi kantarelleja, karpaloita, mustatorvisieniä, lampaankääpiä, herkkutatteja....) Hyvät apajat kannattaa myös merkitä karttaan/gps-laitteeseen seuraavia vuosia varten!

Harrastuksen aloittaminen vaatii aina vähän vaivaa, mutta se kannattaa! Tsemppiä metsään!

Luonnonantimia

Kylmän ja sateisen kesän hyviä puolia on tietysti herkkuja pursuavat metsät! Kantarelleja puskee lähimetsässä niin, ettei sieniretkelle tarvitse kotoaan poistua, ja isoja, meheviä mustikoita kasvaa myös sellaisissa paikoissa, joissa viime vuonna ei ollut juuri mitään kerättäväksi kelpaavaa.

Nam!

Mustikanpoiminta onnistuu parhaiten aamulla ennen lapsen heräämistä itkuhälyttimen kantaman päässä talosta (onneksi on aamu-uninen tyttö, joka herää vasta yhdeksän kieppeillä) tai päiväunien aikana paikoissa, joissa vaunut saa parkkeerattua metsätien varteen ja itse kerää mustikoita kuulo- ja näkömatkan päässä. Sienestys sen sijaan onnistuu myös lapsen kanssa, ainakin jos tietää paikat jo valmiiksi. Lapsi kun ei sylissä viihdy ja maastossa liikkuminen sujuu hieman hitaasti, kun polun varrella on niin paljon keppejä ja kiviä tutkittavaksi. Lapsen kanssa sienet tulee kerättyä pudistamattomina, mutta koska kerään tällöin tavallisesti vain paistinpannullisen kerrallaan, ei ylimääräistä työtä jää paistovaiheeseen mahdottomasti.

Retkisaaliin tarkastelua. 

Lapsen kanssa hitaasti kävellessä tulee tarkastelua luontoa ihan eri tavalla kuin yksin retkeillessä. Kävyllä kasvaa hauska jouhinahikas, kuusimetsän yleinen laji, joka kokonsa vuoksi jää helposti huomaamatta.

Sadeaamun kukkia pellolla

Lyhyt hellejakso innosti viljelykset kukkimaan. Pienistä keväällä istutetuista siemenistä on syntynyt yksinkertaista kauneutta.

Kesäkurpitsa teki vain muutaman lehden, mutta sitäkin useamman nupun.

Kehäkukkaa käytetään  kumppanuuskasvina torjumaan tuholaisia. Lisäksi se toimii maanparannuskasvina ja tuo väriä vihannesmaalle.

Ensimmäinen peruna kukassa.

Herneen viehkeä kukka.

Avomaantomaatit kukkivat harsotunnelissa.

Tämä ei ole kukka, mutta muuten vain väriläiskä puutarhassa. Ensimmäiset manikat alkavat kypsyä ja ne ovat isoja, kiitos viileän kesän!

Kanien nuoriso-osasto ja tatuointihommia

Kanien vieroitusiän koittaessa siirsimme naaraspoikaset keskenään kanien ulkotarhan toiseen osaan (toisessahan on jo kaksi muuta kania, jotka tuskin reviirilleen haluaisivat toistakymmentä poikasta). Ainoan uros poikasemme jäi vielä kanalan sisälle emonsa kanssa, sille kun ei vielä omaa häkkiä ole.

Kaksi ensimmäistä poikuetta uudessa kodissaan.

Yhden poikueista tatuoin, sillä muuten poikueet olisivat sekoittuneet keskenään niin, ettei tunnistaminen enää olisi ollut mahdollista. En ole aiemmin tatuoinut kaneja, joten hieman jännitti, mitä hommasta tulee. Sadepäivän vuoksi suoritin työn kanalan eteistilassa ja tatuointiiin käytin Hauptnerin 7-paikkaisia pihtejä. Aluksi desinfioin korvan sisäpuolen välttääkseni mahdolliset infektiot ja poistaakseni korvan sisäpinnalta rasvan, joka saattaisi vaikeuttaa tatuointimusteen kiinnittymistä. Korvan ulkopintaan sivelin kylmägeeliä, sillä ainakin toivoin sen vähentävän korvan verenkiertoa. Tästä oli hyötynä myös se, että korvan kastuessa verisuonet tulivat paremmin näkyviin ja pystyin täten välttämään isoimpiin suoniin osumisen.

Ensimmäisen kanin kanssa oli liian varovainen, eikä korvaan tullut kunnon merkkejä. Kani ei myöskään reagoinut toimenpiteeseen mitenkään. Onneksi valitsin ensimmäiseksi kaniksi yksilön, jonka korvan kärki oli jossain vaiheessa päässyt tuntemattomasta syystä repeytymään poikasena, joten on mahdollista, ettei kanille tarvitse tulevaiuudessa toista tatuointia tehdä, jos tästä ei tullut hyvää. Toisen kanin kohdalla rohkaistuin painamaan pihtejä lujemmin ja korvaan tulikin selkeä numerosarja. Kani myös reagoi pihteihin yrittämällä hetkellisesti karkuun, mutta koska toimenpide on nopea, kani rauhoittui heti ja antoi levittää musteen rauhassa korvaansa.

Ohjeen mukaan musteen voi antaa kuivua rauhassa pyyhkimättä, mutta ohjeen tarkka noudattaminen oli virhe, sillä nyt sitä on sekä tatuoitujen että tatuoimattomien kanien turkeissa. Varsinkin valkoisissa kaneissa se näkyy varsin hyvin, joten kenties jatkossa käytän mustetta vähemmän tai vaihtoehtoisesti pyyhin enimmät tatuoimisen jälkeen pois.

Kuvia lopputuloksesta seuraa myöhemmin kunhan ylimääräinen muste karisee korvista. :)

Peltohommia

Peltomaista alaa tontillamme on noin 1400 neliötä, joka Ukkolanmäelle muuttaessamme kasvoi lähinnä juolavehnää, peltovalvattia ja tulikukkaa, sillä pelto oli ollut jo vuosia oman onnensa nojassa. Ensimmäisenä kesänä käänsimme ja kitkimme kasvimaata hartiavoimin lapiolla vauvan päiväuniaikoina ja saimmekin jonkinlaisen kasvimaan, jossa kasvatimme mm. perunaa, lanttua, punajuurta, avomaankurkkua ja papuja. Tänä kesänä viljelyalaa saatiin taas laajennettua, kun peltoa käännettiin keväällä talkoovoimin ja jyrsintä avuksi käyttäen. Pelto käännettiin kahteen kertaan jyrsimellä ja välissä ja lopuksi käännetty maa käytiin tarkasti läpi haraa apuna käyttäen, jotta rikkaruohot juurakkoineen saatiin mahdollisimman tarkasti kerättyä pois. Myrkkyjä emme kotitarveviljelyssä suosi, joten olemmekin varautuneet muutaman vuoden rankkaan kitkemiseen ja loppuelämän kohtuulliseen kitkemiseen. Kevään kovasta työstä huolimatta rikkaruohot kuitenkin valtasivat pikku hiljaa peltoamme takaisin.

Miten paljon sitä rikkaruohoa sitten muka pellolla voi kasvaa? Kuvasarja puhukoon puolestaan.

 Ylhäällä perunarivistö ennen kitkemistä, keskellä kaksi perunariveistä kitkemisen ja multaamisen jälkeen ja alhaalla samaiset perunarivit ovat vielä saaneet ruohosilppukatteen sekä kolme muuta perunariviä on kaivettu esiin valvattien alta. Kuvat otettu suurin piirtein samasta kohdasta. Melkoinen urakka!

Uusi kukkola

Juhannuksena saatiin vihdoin valmiiksi oma tarha ylimääräisille kukoille. Rakensimme sen puuvajan taakse, ajatuksena laajentaa kukoille vielä myöhemmin nukkumatilaa vajan sisään. Nyt kukoilla on tilaa käytössään reilu 10 neliötä. Nelimetrinen nukkumaorsi saatiin kätevästi asennettua vajan pitkän räystään alle niin että räystäs tarjoaa kukoille sekä sade- että näkösuojan.

Kukot uuteen tarhaansa tutustumassa.

Kukkolan tolppien kiinnitykseen käytettiin metallisia aitatolpan jalkoja, jotka olivat aiemmin olleet käytössä koiratarhassa. Puutavarana käytettiin sekä kierrätyslautaa että uutta puutavaraa. Kanalaa rakentaessamma kaivoimme alaverkon syvälle maan sisään, mutta kukkotarhan paikalla se ei olisi maan kivisyyden ja juurakkojen vuoksi ollut mahdollista, joten verkon reuna jäi maanpintaan ja se peitettiin vain ohuelle maakerroksella ja mahdollisten petojen pääsyä vaikeutettiin kantamalla suuria kiviä verkon helman päälle. Kukkolan leveys sovitettiin kanaverkon leveyteen, jotta saimme tarhan katettua mm. petolintujen varalta. Räystään alle tarhan päätyihin sahattiin kierrätysvanerista seinät, jotka lisäävät nukkumaorren suojaisuutta. Heti ensimmäisenä yönä kukot asettuivatkin tiiviisti orren kulmaukseen.

Alaverkko paikoillaan. Seinustan polttopuupino odottaa siirtoa ennen seinäverkon asennusta.

Tarhaa käyttökuntoon siivotessani harmittelin useaan otteeseen entisaikojen heikkoa jätehuoltoa ja tapaa heitellä jätteet ympäriinsä. Ymmärtäisin hyvin, jos roskat olisi aikoinaan kasattu yhteen kohtaan tontilla, mutta kun niitä on aivan joka puolella. Jokainen metsänreuna, polunvarsi, pellonlaita ja tiensivu suorastaan pursuaa jos jonkinlaista roskaa ja jätettä, joka on aikojen saatossa osin hautautunut karikkeen ja kasvillisuuden alle. Koska kukot kuopsuttavat erittäin ahkerasti maata, oli tärkeää saada roskat mahdollisimman tarkasti kerättyä. Rapsuttelin maata haravalla, kepillä ja käsilläni ja lopulta iso jätesäkki oli täyttynyt roskista tästä muutaman neliön alueelta sekä sen lähiympäristöstä! Kaikkein harmillisin oli aivan kukkolan reunan alueelta paljastunut lasimurska, jota maanpinta oli täynnä noin neliön alueelta. Lopulta totesin, että vaikka kuopsuttaisin lopun päivää maata, maahan jäisi kuitenkin vielä murua, jonka kukot varmasti kuopisivat esiin, joten päätin kattaa tämän pienen alueen kattotiilien paloilla, joita puuvajan toinen seinusta oli "kätevästi" täynnä.

Osa karikkeen alta paljastuneesta lasimurskasta. 

Kukot siirrettiin aamulla uuteen kotiinsa, jotta niillä olisi päivä aikaa tottua uuteen asumukseensa. Kukot eivät siirrosta tuntuneet välittävän, vaan alkoivat lähes heti tutustua tarhaansa ja kuopsutella ruokaa maasta. Kukkotarhasta ei ole näköyhteyttä varsinaiseen kanatarhaan, mutta äänekäs kieunta kyllä kuuluu tarhojen välillä, kun nuoret kukkomme kuuluttavat useaan otteeseen päivässä reviiriään.

Kukot sammaleen kimpussa. Huolimatta siitä, että kukoille kannetaan joka päivä iso sylillinen tuoretta apilaa ja heinää syötäväksi, kivi kaluttiin puhtaaksi parissa päivässä.

Kanit

Olimme ajatelleet, että kaneja olisi mukava joskus hankkia, mutta kun syksyllä rakensimme kanalaan väliaikaisen eristeseinän talvilämmityksen helpottamiseksi ja täytimme jäljelle jääneen huoltokäytävätilan oljilla, paikka alkoi suorastaan huutaa kaneja! Päädyimme valitsemaan ranskanlupan, joka pärjää hyvin viileissäkin oloissa ja jota yleisesti pidetään tallikaneina. Tilaa kaneille oli kymmenisen neliötä, johon erinäisten vaiheiden jälkeen ostimme kolmelta eri kasvattajalta yhteensä viisi nuorta ranskanluppaa: musta uroksen, kaksi valkoista ps (=punasilmäistä) naarasta, yhden sinisen naaraan ja yhden sekavärisen viittakuvioisen naaraan. Kaneista kaksi naarasta ja uros ovat tatuoituja ja niillä on Suomen kaniyhdistyksen sukupaperit, kun taas kaksi muuta naarasta sai mukaansa lemmikkikanin sukupaperit.

 

Kanit uudessa kodissaan! Tilaa on edessä näkyvän huoltokäytävän lisäksi ruhtinaallisesti käytettävissä myös kuvan oikeassa reunassa näkyvän trukkilavan takana.

Aluksi kanit pidettiin yhtenä laumana, ja olikin hauskaa katsella kanien lepäilyä kylki kyljessä, kylmimpinä talvipäivinä lämpölampun alla. Olin yllättynyt siitä, että huolimatta kanala-asumuksesta ja laumastaan, kanit olivat alusta asti hyvin rohkeita ja sosiaalisia ja nauttivat silittelystä ja rapsuttelusta! Varsinkin perheemme nuorin on hyvin innoistaan kaneistamme ja hänen kanssaan käydäänkin päivittäin kaneja silittelemässä ja ruokkimassa, joten rapsuttelua hellyydenkipeät kanimme saavat paljon nyt ja tulevaisuudessa!

 

Kanit päivälevolla

Kun sukukypsyysikä alkoi lähestyä, siirsimme uroskanin kanala puolelle naaraista eroon. Mutta teimme kuin teimmekin aloittelijan virheen ja siirto tapahtui liian myöhään: yksi kaneista olikin ehtinyt tiineytyä, ja viiden poikasen lauma syntyi pesälaatikkoon tammikuussa. Eristimme uuden emon väiseinällä muista kaneista ja siirtelimme kanalan lämpölamput posottamaan täysillä pesälaatikon päälle. Kaikki poikaset selviytyivät hyvin talvesta huolimatta, eikä sähkölaskummekaan ihan mahdottomaksi muodostunut. ;)

 

Lauma pesälaatikosta lähteneitä poikasia!

 

 Tällä hetkellä meillä vipeltää yhteensä jo 20 kania! Kanit ovat jonkin verran kanoja suuritöisempiä hoidettavia, joten kaikkineen eläintenhoitoon kuluukin aamussa tunnin verran. Toisaalta talvella kaneista oli iso hyöty kanalan lämmityksessä: pehkuja tonkiessani huomasin talvella, että pehkun alimmat kerrokset olivat alkaneet maatua, mikä taas tuottaa lämpöä ja hyödyttää koko kanalan väkeä! Olin miettinyt, että tällainen kestopehku tarvitsisi koittaa saada toimimaan kanalassa, mutta kanien johdosta sellainen tuli meille itsestään.

 Kaneissa kiehtoo suuresti muun muassa värien periytyminen. Kaneilla on lukematon määrä erilaisia mielenkiintoisia väriyhdistelmiä ja kunhan tämä pikkulapsiajan kiire joskus hellittää, olisikin mielenkiintoista päästä oppimaan lisää värien periytymisestä!

 Osa kaneista asustelee kesän ajan kanojen ulkoaitauksessa, jossa niitä käyvät lähialueiden lapset mielellään ihastelemassa.

Pieni eläintenhoitajamme kania ruokimassa.

Kanat

Heti muuttoa seuraavana keväänä laitoimme hihat heilumaan vanhassa autotallissa. Talkooporukan avustamina rakennuksen sisään kasattiin kanala ja rakennuksen taakse ensimmäinen osa katettua ulkotarhaa. Saimme rakennuksen juuri ja juuri valmiiksi kun kanatoimitus jo meille saapuikin: tuttu perheemme toi meille viisi kanaa ja kukon. Kanat ovat maatiaiskanoja, alhonkantaa, ja rekisteröinkin kanamme pian silloisen MTT:n (nykyisen Luken) maatiaiskanojen säilytysohjelmaan. Säilytysohjelman tarkoituksena on pitää alkuperäisiä suomalaisia maatiaiskantoja elinvoimaisina. Maatiaiskanojen parhaita puolia ovat ehdottomasti hyvät emo-ominaisuudet, sillä kanoilla on voimakas hautomis- ja poikastenhoitovietti, sekä myös kylmänkesto, sillä nämä kanat pärjäävät talvisin pieniä jaksoja, vaikka kanalan lämpötilat olisivat hyvin lähellä pakkasrajaa. Annamme kanoille mahdollisuuden myös ulkoilla läpi talven, ja mielellään ne ulos menevätkin vaikka pakkasta olisikin. Toki ulkoilujaksot ovat lyhyitä käyntejä ulkona, sillä jäätyneessä maassa ei pahemmin ole ruokaa kuopsuteltavaksi. Ainoastaan lumesta kanat eivät vaikuta pitävän, mutta lumisina päivinä lisäilen usein olkia lumen pinnalle, joiden päällä kanat mielellään tepastelevat. Vain kaikkein kylmimmillä pakkasilla pidän kanalan kulkuluukun suljettuna koko päivän, jotta kanalan sisälämpötila ei pääse laskemaan liian alas.

Alkuperäinen kanaparvemme nauttimassa herneenversoja ulkona lumisena talvipäivänä.

Ensimmäiset omien kanojen munat saimme herkuteltavaksi loppukesällä. Munat ovat hieman kaupan munia pienempiä, mutta sitäkin herkullisempia. Monipuolinen ruokavalio (joka sisältää kauran ja rehun lisäksi mm. kaikenlaisia ruuantähteitä aina perunankuorista uunilohen nahkoihin, kesällä päivittäisen sylillisen heinää, apilaa, voikukanlehtiä ym. luonnonkasveja, itse kasvatettuja juureksia sekä erilaisia hyönteisiä ja toukkia, joiden perässä kanat ulkona syöksyilevät mielellään) takaa sen, että munan keltuainen on hyvin voimakkaan värinen ja täyteläisen makuinen. Yksi maatiaiskana munii vuodessa noin 200 munaa, mikä takoittaa sitä, että munintakaudella se munii lähes munan päivässä, mutta päivän pituuden lyhentyessä sen annetaan talvella pitää luonnollinen munintatauko, jonka aikana se mm. sulkii. Käytännössä munintatauko tulee kanoille itsestään, kun kanalassa ei käytetä lisävalaistusta päivää pidentämään vaan kanalan valaistuksen annetaan noudattaa luonnollista päivän pituutta.

Kukin kana munii koko elämänsä samanvärisiä munia, mutta eri kanojen munat ovat keskenään eri värisiä. Myös kokoerot voivat olla huomattavat, sillä nuoret kanat munivat aluksi pienempiä munia.

Tämänhetkinen kanaparvemme sisältää neljä munivaa kanaa, nuoren kukon, joka on vasta oppinut kiekumaan, kolme kananuorikkoa, kuusi kukkonuorikkoa ja yhden tipun, jota epäilemme kukoksi. Tavoiteparvemme on 20 kanaa + 4-5 kukkoa, minkä mukaan kanala on mitoitettukin (sisällä tilantarve on neliömetri 2-3 eläintä kohti, orsitilaa vähintään 45 cm/eläin ja ulkotarhassa 2 neliömetriä yksilöä kohti). Parven on siis hyvä koostua kanaryhmistä, jotka sisältävät 4-5 kanaa ja yhden kukon. Toki kanat munivat myös ilman kukkoa, mutta parville on luontaista, että niissä on kukko. Kukon tehtävät on helposti nähtävissä kanoja seuraamalla: se johdattaa aamulla parven kanalasta ulkotarhaan, ilmoittaa kanoille ruuan löytymisestä, nostelee nokallaa ruokapalasia kanojen saataville, vahtii hyvin tarkkaavaisesti ympäristöä ja varoittaa parvea mahdollisista vaaroista (kuten ylilentävistä petolinnuista) ja tietysti ilmoittaa pitkin päivää kuuluvalla kiekumisella reviiristä. Liian suuri määrä kukkoja johtaa helposti tappeluihin sekä kanojen stressaantumiseen, kun kanaryhmien johtokukot eivät ehdi tarpeeksi vahtia etteivät ylimääräiset kukot pääse polkemaan kanoja. Meillä onkin tällä hetkellä rakenteilla kanalasta hieman sivummalle kukkola, johon ylimääräiset kukot on tarkoitus laittaa kasvamaan patakokoon. Saamme siis munien sivutuotteena myös pieniä määriä eettisesti kasvatettua lihaa.

Kanaemo poikasineen uuteen hautomalaatikkoon tutustumassa.

Kanat ovat helppohoitoisia kotieläimiä, joiden tilantarve on kohtuullinen ja ostoravinnon tarve sitä pienempi, mitä enemmän jaksaa nähdä vaivaa ruuantähteiden viemisessä ja luonnonravinnon keräämisessä. Ne ovat yllättävän kiehtovaa seurattavaa enkä ihmettele, miksi kotitarvekanoja on yhä useammalla. Kanojen hiekassa kylpemistä, kärpästen perässä säntäilyä ja maan kuopsuttelua voisi seurata vaikka tuntitolkulla, eikä omavaraisuus munien suhteen ole ollenkaan huono lisä tähän yhtälöön!

Tila

Toteutimme pitkäaikaisen haaveemme ja muutimme maaseudulle loppuvuodesta 2013, muutamaa kuukautta ennen esikoisemme syntymää. Tila, jonka löysimme, oli meille juuri täydellinen: puutarha oleskeluun ja lapsen leikkeihin, oma pelto ruuan viljelyyn, hieman metsää polttopuita varten, ulkorakennuksia askarteluun ja eläinten pitoon sekä remonttia kaipaava päärakennus, jonka saisimme laittaa haluamaamme kuntoon pikku hiljaa. Varsinkin sisätilaremontti etenee meillä jokseenkin hitaasti, sillä olemme koko perhe lasta myöten ulkoilmaihmisiä, ja tämän vuoksi puutarhan laitto, viljely ja eläinten hoitaminen houkuttelevat vapaapäivinäkin paljon enemmän kuin listojen laitto ja muut tylsät sisähommat. ;)